Mitä muumit voivat kertoa meille yksinäisyydestä? – Osa 2

Tämä artikkeli on jatkoa Tove Janssonin teoksia tutkineen Sanna Tirkkosen kirjoittamalle artikkelille, joka tarkastelee yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden teemoja muumitarinoissa, erityisesti romaanissa Muumipappa ja meri (orig. 1965).

Teksti: Sanna Tirkkonen akatemiatutkija käytännöllisen filosofian oppiaineessa, Helsingin yliopisto, Kuvitus: Moomin Characters

Artikkelin ensimmäisessä osassa uppouduttiin yksinäisyyden merkitykseen ja siihen, miten sitä voi tulkita Muumipappa ja meri -romaanissa, erityisesti Muumipapan oman sekä saarella yksin elävän kalastajan kokemusten kautta. Tämä artikkeli tutkii aihetta muiden kertomuksen hahmojen kautta.

Pikku Myyn toimelias yksinäisyys

Muumilaakson asukkaista Pikku Myy näyttää Muumipapassa ja meressä puuhastelevan mitä mieleen juolahtaa, mutta yksinäisyyden teemat näkyvät myös hänen osassaan. Kirjasta selviää, että Pikku Myy on hylätty lapsi, joka on tottunut selviytymään. Hylätyksi tulemisen kokemukseen liittyvän selviytymisen lisäksi Pikku Myyn voi nähdä käsittelevän yksinäisyyden ja itsenäisyyden suhdetta.

Pikku Myy on Muumipapan ja meren hahmoista ainoa, joka ei ilmaise kärsivänsä perhettä ahdistavasta tilanteesta mitenkään. Hän ratkaisee pienet ristiriidat suoraviivaisesti asettumatta toisten asemaan, tappaa muurahaiset surutta paloöljyllä ja yrittää jatkuvasti voittaa Muumipeikon kinasteluissa. Pikku Myyn selviytymiskeinoihin kuuluu, että hän on jatkuvasti valppaana ja perillä siitä, mitä muiden perheenjäsenten välillä tapahtuu. Hän on aina muita edellä tilanteen tulkitsemisessa ja sanoo suoraan sen, mistä muut olisivat mieluummin vaiti. Kirjan loppupuolella Pikku Myy hakeutuu omiin oloihinsa vetäytyneen kalastajan seuraan ja roikkuu herkeämättä tämän kintereillä, vaikka kalastaja ei näytä merkkiäkään vastavuoroisesta kiinnostuksesta.

Pikku Myy muistuttaa lukijalle, ettei yksinäisyys välttämättä ole vetäytynyt tai passiivinen tila. Yksinäisyystutkijat ovatkin huomauttaneet, että yksinäisyyteen voi liittyä jopa vaatimus poikkeuksellisesta aktiivisuudesta, jolla pyritään saamaan kontaktia toisiin ihmisiin arkisimmissakin tilanteissa. Kokemus merkityksellisten sosiaalisten suhteiden puuttumisesta tuottaa jatkuvaa painetta olla yhteydessä toisiin, vaikka se ei johtaisi mihinkään syvempään.

Pikku Myyn ja Muumipapan tarinoissa voi nähdä myös yksinäisyyden tarkastelua suhteessa aggressioon ja vihan tunteeseen. Tutkimuksessa niiden yhteyteen on kiinnitetty paljon vähemmän huomiota kuin esimerkiksi yksinäisyyden ja masennuksen suhteeseen.

Muumimamman yksinäisyys lähisuhteessa

Muumipapassa ja meressä yksinäisyyden ja masennuksen välistä yhteyttä voi tarkastella Muumimamman tarinan kautta. Muumimamman yksinäisyys on kytköksissä sekä puolisoiden väliseen kohtaamattomuuteen että Muumilaakson elämän ikävöimiseen. Samanlaisia tunteita voi kokea kuka tahansa, joka käy läpi lähisuhteisiin liittyvää kriisiä tai esimerkiksi muuttaa uudelle paikkakunnalle. Muumimamma on yksinäinen uudessa ympäristössä, jonne on vaikea asettua. Samaan aikaan Muumipappa on täysin uppoutunut omiin ongelmiinsa, joiden rinnalla oma puoliso jää näkymättömäksi.

Tarinan alkupuolella Muumimamma yrittää pysyä positiivisena, mutta joutuu pettymään. Saarella ei voi tehdä asioita, jotka olivat tärkeitä Muumilaaksossa. Muumimamma yrittää istuttaa kukkia, mutta ne eivät elä kallioisessa maaperässä. Siinä missä Muumipappa koki puuhastelun Muumilaaksossa merkityksettömäksi, Muumimamma tuntee saarella olevansa väärässä paikassa.

Taltuttaakseen ikävystymisensä Muumimamma alkaa sahata halkoja, mutta tekee sen sellaisella vimmalla, että päätyy kasvattamaan haloista muurin ympärilleen. Henkilökohtaisessa kirjeenvaihdossaan Tove Jansson on kertonut käyneensä Muumipapan ja meren kirjoittamisen aikoihin läpi suhdettaan omaan äitiinsä Signe Hammarsten-Janssoniin (1882–1970), joka tuntui tuolloin etäisemmältä kuin koskaan. Kirjeissään Jansson kuvasi äitinsä yksinäisyyttä, heikkoa vointia ja sitä, miten äiti tunsi vanhana olevansa vain toisten tiellä ja syrjässä kaikesta.

Moomins loneliness
Kirjasta Muumipappa ja meri

 

Romaanissa Muumimamman vointi alkaa parantua, kun hän löytää päiviinsä merkityksellistä sisältöä. Hän alkaa maalata majakan seiniin kaikkia niitä asioita, joita hän Muumilaaksosta ikävöi. Luova prosessi auttaa häntä käsittämään, mitä kaikkea hän itse asiassa kaipaa – maalauksen edistyminen antaa ikävän kohteelle hahmon. Samalla Muumimamma alkaa tunnistaa negatiivisia tunteitaan. Hän kykenee myöntämään haluavansa kotiin viheliäiseltä saarelta. Hänen ei tarvitse olla aina se, joka pitää yllä kaikille mukavaa tunnelmaa. Ikävää tarpeeksi käsiteltyään Muumimamman suhde saareen alkaa hiljalleen muuttua. Hän alkaa suunnitella koko saaren maalaamista, ja lopulta luova prosessi auttaa häntä suuntautumaan jälleen tulevaan ja sellaiseen maailmaan, joka voi olla koko perheelle yhteinen.

Muumipeikko ja lähisuhteiden vaikeus

Useissa Muumikirjoissa Muumipeikko kaipaa Nuuskamuikkusta, odottaa hänen paluutaan ja ilahtuu hänen kirjeistään. Tarinoissa esitetään hyväksyvästi, että Nuuskamuikkunen tarvitsee retkiään, lähtee talveksi pois ja palaa aina keväällä. Silti Muumipeikko kokee olevansa yksin Nuuskamuikkusen poissa ollessa. Kuten moni lukija tietää, Nuuskamuikkusessa on paljon samaa kuin Janssonin nuoruudenrakkaudessa Atos Wirtasessa (1906–1979). Yksinäisyyden kokemukseen liittyykin toisinaan menetys – merkittävä ihmissuhde, joka on joskus ollut, mutta on nyt poissa. Myös tutkimuksessa on käsitelty parisuhteen ja sen muodostamisen ongelmia suhteessa yksinäisyyteen.

Moomintroll Snufkin novel
Kirjasta Taikurin hattu

 

Muumipapassa ja meressä Muumipeikko etsii rakkautta ja itsenäisyyttä perheestään. Hän pohtii läpi koko tarinan yksinäisyyden pelkoaan ja hyväksytyksi tulemista. Janssonin kirjeenvaihdosta ystäviensä kanssa tiedämme, että hän käsitteli samanaikaisesti konfliktia oman äitinsä kanssa, koska äidin oli vaikea hyväksyä Janssonin suhdetta Tuulikki Pietilään (1917–2009). Muumikirjoista Taikatalvi kertookin Tuu-tikin kohtaamisesta, rakastumisesta, kaapeissa olevista otuksista ja siitä, kuinka Jansson ei halunnut enää elää salattua elämää.

Muumipeikon yksinäisyys saarella liittyy paitsi perheen ristiriitoihin, myös niihin vastuksiin, joita uusi suhde kohtaa ahtaassa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä. Muumipeikkokin kantaa salaisuutta. Hän hakeutuu iltaisin yksin rannalle odottamaan ihmeellisiä merihevosia, joita ympäröivät sateenkaaret. Hän kokee pakahduttavaa tarvetta kertoa merihevosista jollekin, mutta muut perheenjäsenet keskittyvät vain omiin huoliinsa. Muumipeikko uskoo, että häntä ja merihevosia yhdistää rakkaus kaikkeen kauniiseen. Hän kuvittelee, kuinka kävisi merihevosten kanssa runollisia ja viisaita keskusteluja. Henkilökohtaisissa kirjeissään Tove Jansson kuvasi Tuulikki Pietilää lähes samoin sanoin.

Merihevosten odottaminen kiteyttää myös Muumipeikon pelon: hän pelkää sellaista rakkautta, josta ei voi kertoa ja jota edes oma perhe ei voi ymmärtää. Kun merihevoset viimein saapuvat, ne vain nauravat kimeällä äänellä ja nimittelevät Muumipeikkoa. Muumipeikon yksinäisyys onkin kytköksissä satutetuksi tulemisen välttämiseen, pelkoon siitä, että merihevosten ulkoinen koreus ei vastaakaan niiden sisäistä todellisuutta.

Kun Muumipeikko odottaa rannalla merihevosia, paikalle saapuu myös tarinaa varjostava Mörkö, joka jäädyttää kaiken ympärillään. Muumien Mörön on joskus tulkittu symbolisoivan tiedostamatonta, mutta Mörön voi tulkita kuvaavan myös yksinäisyyttä itseään.

Jo matkalla majakkasaarelle Muumipeikko yrittää puhua äidilleen Möröstä ja yksinäisyydestä, mutta Muumimamma vastaa hänelle vain, ettei asiasta kannata puhua, koska silloin Mörkö vain kasvaa. Kun koko perhe lopulta löytää toisensa uudelleen ja alkaa voida paremmin, Mörön lohduton hahmokin alkaa tanssia ja huojutella hameitaan – edes maa sen alla ei enää jäädy. Yrittäessään lähestyä Mörköä Muumipeikko on koettanut koko ajan kohdata oman yksinäisyyden pelkonsa.

Pienin askelin ulos yksinäisyydestä

Muumiperheen yksinäisyys Muumipapassa ja meressä on ohimenevä kriisi, mutta kaikkien kohdalla näin ei tietenkään ole. Kaikilla ei ole perhettä tai läheisiä, joiden puoleen kääntyä. Tove Janssonin teoksista esimerkiksi Muumilaakson marraskuu käsittelee sitä, miten luoda uusia kontakteja, kun läheisiin ei voi tukeutua. Yksinäisyys tuleekin ymmärtää laajana sosiaalisena ongelmana, jonka vakavuuteen vaikuttaa olennaisesti se, miten ihmisten väliset suhteet – esimerkiksi asuminen, hoiva ja työelämä – on yhteiskunnassa järjestetty.

Yksinäisyyteen liittyy edelleen myös paljon häpeää, ja sen kokeminen vaikuttaa salakavalasti siihen, miten ihminen näkee omat mahdollisuutensa olla toisten seurassa ja tulla hyväksytyksi. Tästä syystä esimerkiksi järjestöjen yksinäisyyttä ehkäisevässä toiminnassa on hyvä muistaa, että yksinäisyyttä lievitetään usein parhaiten sellaisella toiminnalla, joka ei liikaa alleviivaa osallistujien yksinäisyyttä tai kaipuuta toisten ihmisten seuraan, vaan tarjoaa matalalla kynnyksellä mahdollisuuksia merkitykselliseen tekemiseen – ja samalla toisten kohtaamiseen.

Syvästäkin yksinäisyydestä on mahdollista murtautua ulos, mutta ei ehkä ilman apua. Siitäkin Muumipappa ja meri tarjoaa mallin. Tarinan lopulla yhteyden jälleen löytänyt Muumiperhe lähestyy saaren yksinäistä kalastajaa ja alkaa viettää aikaa hänen luonaan. Alkuun kalastajan on vaikea olla muumien seurassa, mutta muumit antavat hänelle aikaa ja hyväksyvät hänet juuri sellaisena kuin hän on. Vähitellen Muumiperheen läsnäolo ja lämpö saavat kalastajan ulos kuorestaan ja muistamaan, kuka hän oikeastaan olikaan – ja unohdetun majakan valo loistaa jälleen.

Lue lisää Muumien ja Suomen Punaisen Ristin yhteistyöstä täältä.

 

Lähteet:

Jansson, Tove: Muumilaakson marraskuu (1970), Muumipeikko ja pyrstötähti (1968), Muumipappa ja meri (1965), Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia (1962), Taikurin hattu (1956), Taikatalvi (1957)

Kirjoittaja on Jyväskylän ja Helsingin yliopistojen tutkijatohtori, joka työskentelee vierailevana tutkijana Heidelbergin yliopistoklinikalla Saksassa. Hän voitti vuonna 2019 Koneen Säätiön Vuoden Tiedekynä -palkinnon Psykoterapialehden artikkelistaan Yksinäisyyden tunteet Tove Janssonin teoksessa Muumipappa ja meri.