"Minä rakastan isän juhlimisia. Ne saattavat kestää monta yötä, ja silloin sitä välillä herää ja nukkuu taas ja keinuu savussa ja musiikissa, sitten yhtäkkiä tulee ulvahdus joka menee kylmänä lämmön lävitse jalkoihin asti."
"Kauneinta on pöytä. Joskus minä nousen ja katselen sitä kaiteen yli silmät rakosellaan, ja silloin kaikki alkaa hohtaa, siinä ovat mukana lasit ja valot ja kaikki tavarat ja ne menevät sisäkkäin ja luovat kokonaisuuden niin kuin tauluissakin on. Kokonaisuus on tärkeä. Eräät vain tekevät esineistä kuvia ja unohtavat kokonaisuuden. Minä tiedän kyllä. Minä tiedän paljon sellaista mitä en sano."
Otteet Tove Janssonin teoksesta Kuvanveistäjän tytär (1968).
Vastuu perheestä - ja ennen kaikkea rakkaus perheeseen - oli yksi syy myös Toven alkavalle taiteilijanuralle. Ham oli uupunut perheen elatustaakan ja työnpaljouden alla. Jo 14-vuotiaana Tove tuurasi Hamia kansikuvapiiroksen teossa. "Antaisinko äidin raataa yksin, vaikka Einar-eno uskoo, että voisin auttaa häntä", kirjoitti 16-vuotias Tove kirjeessään. Hamista tulikin tärkeä harjaannuttaja Toven piirtäjän ja kuvittajan uralle, ja hän näytti Tovelle myös tietä kustantamoihin ja toimituksiin.
Ensimmäisenä opiskeluvuotenaan Tukholmassa hän kirjoitti: "Perheen vuoksi minusta on tultava taiteilija."
Vuonna 1947 Tove laati ex libriksensä, johon kirjoitti yhden tärkeimmistä tunnuslauseistaan: "Labora et amare"
Viktorin kirjeet rintamalta ovat elävää historiankirjoitusta, mukaansatempaavia, kaipuun ja tunnelmien sävyttämiä kertomuksia. "Tämä ei ole mitään tavallista sotaa -- täällä ei saada eikä anneta armoa", hän kirjoitti Hamille rintamalta. Elämäniloinen taiteilija oli kotiin palatessaan sulkeunut ja synkkä. Onnelliseksi Faffanin saivat takuuvarmasti vain myrskyt: myrsky loi hänelle mahdollisuuden ottaa vastuuta, pelastaa se mikä pelastettavissa oli ja koota yhteen kaikki se, mikä oli särkynyt.
"Isä tuli aina vain synkemmäksi ja lakkasi lopulta puhumasta. Eräänä aamuna hän ei mennyt edes ongelle vaan jäi sänkyyn lojumaan ja tuijotti kattoon suu supussa. Ja aina vain tuli kuumempaa ja kuumempaa. Mutta sitten, ihan yhtäkkiä, vesi nousi. -- Ovi lensi auki ja alkoi paukkua ja me juoksimme portaille ja näimme kun Karikiven takana löi valkeata, ja sitten näkyi veden välkettä kaivolla asti, ja isä riemastui ja huusi että piruvie mikä ilma ja veti housut jalkaansa ja oli ulkona yks kaks. -- Kaikki tavara oli pihalta ajautunut mereen, ja maatuuli vei sitä salmeen päin ja tuuli koveni kovenemistaan ja vesi sen kuin nousi. Minäkin huusin riemusta ja kahlasin edestakaisin ja tunsin, miten ruohonkorret huljuivat vedessä ja kiertyivät jalkojen ympäri. Minä pelastin lankkuja ja isä juoksi joskus ohi ja raahasi tukkeja maihin ja huusi: Mitäs sanot?! Se sen kuin yltyy!
-- Sitten isä tempaisi oven auki ja ryntäsi keittiöön ja huusi: Voi piru! Kuvittele! Se on noussut venevajassa puoli metriä! Savi on ihan vellinä. Eikös pidä olla pirunmoista. Mutta minkäs teet.
Kamalaa, sanoi äiti ja näytti yhtä iloiselta kuin isäkin."
Otteet Tove Janssonin teoksesta Kuvanveistäjän tytär (1968).
Signe-tytön emansipaatio suuntautui ulkoilmaelämään: hän harrasti vaelluksia, melontaa, purjehtimista, vuorikiipeilyä, hiihtoa... Hän halusi opiskella, harjoittaa ammattia ja sanella omat ehtonsa siinä kuin miehetkin. Hän oli käynnistämässä Ruotsin partioliikettä myös tyttöjen saataville, aiemminhan siihenkin saattoivat osallistua vain pojat. Tyttöjen tulisi ulkoilla poikien tavoin!
Aikuistuva Signe Hammarsten opiskeli Ylemmässä taideteollisuuskoulussa hyvin arvosanoin. Hänestä oli tulossa piirustuksenopettaja, mutta hän haaveili kuvanveistäjän urasta: 1800-1900-lukujen taitteessa sen toteuttaminen oli kuitenkin nuorille naisille hyvin vaikeaa. Perheen varoja ei enää pikkuveljien opintomaksujen jälkeen suunnattu Signen opintoihin. Signe sai kuitenkin opiskeltua muutamia kuvanveistokursseja ja otti selvää kipsivalusta.
Taideopiskelija Signe halusi myös matkustaa. Toisen Pariisin-matkansa aikana hän tapasi tulevan aviomiehensä Viktorin.
Jo ennen avioitumistaan Signe joutui luopumaan radikaaleimmista taiteilijahaaveistaan. Alusta alkaen hän teki yhteistyötä Viktorin kipsivalutöissä ja alkoi pikku hiljaa myös signeerata miehensä töitä. Tarvittaessa hän saattoi myös parannella niitä.
Kuvanveistäjän urasta haaveilleesta opiskelijasta ja opettajasta tuli piirtäjä, vaimo ja Ham-äiti. Perheen säännölliset tulot saatiinkin jatkossa juuri Hamin piirroksista. Hän oli aikansa tunnetuimpia karikatyristejä ja sai myös viran Suomen Pankin setelipainosta. Postimerkkitaiteilijan pitkät päivät venyivät usein illoiksi kansikuvapiirtäjänä ja kuvittajana.
Kertominen, tarinointi oli kiinteä osa Janssonin perheen elämää. Kuten Tovekin, myös veljet Per Olov ja Lars (s. 1926) julkaisivat 1940-luvulla omat esikoiskirjansa.
Vasta 15-vuotiaalta Larsilta ilmestyi seikkailukirja Skatten på Tortuga (1941), joka otettiin suosiolla vastaan. Kirjan kannen teki Ham, kuten myös Larsin seuraavien teosten Härskaren (1945) ...och ändå gryr dagen (1946) sekä Jag är min egen oro (1950).
Per Olovin novellikokoelma Ung man vandrar allena julkaistiin v. 1945, siis samana vuonna Toven ensimmäisen muumikirjan kanssa. Vuonna 1946 julkaistiin Per Olovin romaani Bok med Lycklig slut. Ham toimi kuvittajana ja kansien laatijana myös Prollen teoksiin.
Veljesten nuoruudenteokset kuvaavat taiteilijaperheen ja -kodin elämää. Tove Janssonin elämäkerran laatineen professori Boel Westinin mukaan teoksista löytyykin selviä yhtymäkohtia Janssonien perheeseen - mutta kirjoittamisella oli myös yksi suurempi merkitys: se oli kapinaa perheessä vallinnutta kuvien ylivaltaa vastaan. Toisaalta se oli myös luonnollinen jatkumo perheessä itsestäänselvästi vallinneelle tarinoinnin ja kertomisen perinteelle.
Sisaruksilla oli yhteisiä työprojekteja läpi elämänsä. Tunnetuimpiin yhteistyön hedelmiin kuuluvat Toven ja Larsin yhteistyönä syntyneet muumisarjakuvat, joiden kiivas tuotantotahti muuttui 1950-luvulla Toven kannalta orjuuttavaksi. Tove koki pelastuksen, kun Lars otti myös muumisarjakuvien piirtämisen kokonaan vastuulleen vuodesta 1959 lähtien. Vuoteen 1975 mennessä Lars ennätti laatia 52 pitkää sarjakuvatarinaa. Nuorena vauhdikkaasti käynnistynyt oma kaunokirjallinen tuotanto jäi siten vähemmälle: muumisarjakuvien aikakaudella Larsilta julkaistiin vain yksi romaani, Lontooseen sijoittunut jännitysromaani Viisituhatta puntaa (v. 1967), joka sai ylistävät arvostelut ja sovitettiin myöhemmin tv-elokuvaksi Tuomas Murasen rikos (1994, ohj. Jukka Sipilä).
Valokuvaajana toiminut Per Olov on puolestaan dokumentoinut teoksiinsa niin Tovea itseään kuin hänen teoksiaan ja ateljeetansakin. Esimerkin sisarusten myöhemmästä yhteistyöstä tarjoaa viimeinen muumikirja, valokuvakirja Outo vieras muumitalossa (1980).
Tove Jansson, Kuvanveistäjän tytär (1968)
Signen isä, Toven isoisä Fredrik Hammarsten oli kotoisin Itä-Göötanmaalta. Toimittuaan apulaispappina, kappalaisena ja kirkkoherrana hän pääsi Tukholman Jaakobin seurakunnan kirkkoherraksi vuodesta 1908 alkaen. Hänen sanottiin olevan saarnaaja Jumalan armosta: nöyrä ja vaatimaton mies, jonka saarankokoelmat olivat aikansa luetuimpia hartauskirjoja.
Vuonna 1870 Fredrik solmi avioliiton Elin Emanuelssonin kanssa. Elin oli kuuluisan herätysmiehen ja rovastin tytär itsekin, nuorena ”villiksi papintytöksi” tituleerattu. Ajan tapaan sopeutuen hän omaksui roolinsa papinrouvana ja äitinä. Nuoruutensa vapaamielisyyden hän kuitenkin välitti Signe-tyttärelleen, josta tuli seuraavan sukupolven "villi papintyttö".
Hamilla oli laaja suku ja liuta sisaruksia, jotka olivat Tovelle tärkeitä. Seikkailevat, itsepäiset ja tarinoita iskevät enot Torsten, Olov, Einar ja Harald tekivät häneen erityisen vahvan vaikutuksen, innoittivatpa he Tovea kirjoittamaan myös novellin Rakkaat enoni. Kummitustarinoillaan kilpailevia enoja kuuntelevalle Tovelle juttujen sepittäminen näyttäytyy "sukuvikana, jolle ei voi mitään."
